Raamatun lukijan eräs haaste on kyetä lukemaan kukin teksti asiayhteydessään. Esimerkiksi liiton sanat eli kymmenen käskyä käsitellään useimmiten listana irrallisia Jumalan sanoja. Esitetään käsky ja kysytään, mitä se on, eli tarkoittaa? Tulkinnan kannalta ongelmallista on se, että koko jaejakso irrotetaan asiayhteydestään. Asiayhteytenä on huomattava se, että kyseinen kokoelma Jumalan sanoja annettiin Israelin kansalle hyvin pian Egyptistä lähdön jälkeen. Juuri ennen lain antamista kerrotaan siitä, mitä tapahtui, kun Mooses toi kansan lopulta sille paikalle vuoren tykö, johon Herra oli alunperin käskenyt kansan noutaa. Kohtaaminen Jumalan kanssa ei mennyt ihan putkeen, kansanomaisesti ilmaistuna. (2. Moos. 19)
Sen sijaan, että israelilaiset olisivat olleet halukkaita kohtaamaan Jumalansa, he olivatkin pelokkaita ja järkyttyivät siitä, minkälainen kohtaaminen oli. He menivät tilanteen jälkeen miehissä Mooseksen luo ja pyysivät Moosesta papikseen, koska pelkäsivät Jumalan suoraa kohtaamista (2 Moos 20: 19). Pappeus sellaisena kuin me sen tunnemme oli ihmisen keksintö, kuten kuninkuuskin myöhemmin. Siirrymme käsittelemään tämän artikkelin pääaihetta eli seuraavaa Jumalan käskyä.
Kunnioita Isääsi ja äitiäsi, jotta kauan eläisit ja hyvin menestyisit maan päällä.
Käskyä pohdittaessa on äärettömän tärkeätä kiinnittää huomio asiayhteyteen. Tilanne, jossa käsky annettiin, oli sellainen, että kansa oli lähtenyt vasta joitakin aikoja sitten Egyptistä, jossa heidän isänsä ja äitinsä olivat eläneet orjina. Orjuus oli mitä ilmeisimmin alun perin eri luontoista, kuin se, minkälaisia mielikuvia meille, herää ajatellessamme orjuutta. Joka tapauksessa Raamattu kertoo, että kun tuli faarao, joka ei enää tiennyt Joosefista mitään, alkoivat ongelmat. Luvattua maata kohti matkalla olleiden heimojen tausta oli siis mitä vaatimattomin, jopa häpeällinen. Heillä oli orjan identiteetti. Orjan, joka oli saanut yllättäen vapautensa. Matka luvattuun maahan oli ajoittain varmasti riehakas, olihan kansa saanut nähdä, miten Jumala oli varjellut sen Egyptin sotajoukoilta.
Tällaisessa tilanteessa, sosiaalisen arvonnousun juuri kokeneena ihmisillä on luontainen taipumus ryhtyä peittelemään taustaansa. Pahimmassa tapauksessa köyhät ja puutteelliset lähtökohdat saattavat saada ihmisen suorastaan häpeämään tai halveksimaan taustaansa. Isä ja äiti muuttuvat henkilöiksi, joista ei kehtaa kunnolla puhua.
Käskyn merkitys oli ennen kaikkea se, ettei Israel saanut hävetä tai halveksia, eikä missään tapauksessa salata taustaansa, sen inhimillisesti vähäpätöisten lähtökohtien vuoksi. Meidän on välttämätöntä ymmärtää ja hyväksyä se, että Jumala on kaikkivaltiudessaan säätänyt elin olosuhteemme juuri oikeanlaisiksi, jotta voimme kasvaa sellaisiksi ihmisiksi, kuin meidät tarkoitettiin. Jumala valitsi tuolloin ja valitsee edelleen ne, jotka eivät ole itsessään mitään.
1.Kor. 1. 25-29: Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset. Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.
Onko kunnioitus ansaittava vai ei?
Vanhempien kunnioitus ei ole valinnainen asia. Ajatus siitä, että kunnioitus pitää ansaita, kuten usein kuulee sanottavan, ei toimi tässä tapauksessa. Vanhemmat ansaitsevat kunnioituksen jo pelkästään sen takia, että he ovat olleet sinun elämäsi ehdoton edellytys. Kun me kapinoimme tätä käskyä vastaan, me emme suinkaan kapinoi vanhempiamme vastaan, vaan Jumalaa, joka on käskyn antanut. Kunnioitus kohdistuu viime kädessä Jumalaan, joka on puhunut sanansa ja tahtonsa meille käskyissään. Kuuliaisuus johtaa automaattisesti kunnioittamiseen, koska kyse ei ole vanhempien kunnioitettavuuudesta, vaan Jumalan kunnioittamisesta. Yksikään, joka halveksii, häpeää tai vihaa vanhempiaan ei voi kunnioittaa Jumalaa, vaikka niin väittäisi. Tässä asiassa toimii sama logiikka kuin rakastamissa/ vihaamisessa. Sana sanoo, että se, joka vihaa veljeään, jonka on nähnyt ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. On siis niin, ettei se, joka ei kunnioita vanhempiaan, voi kunnioittaa Jumalaa. Se, taas, ettei kunnioita Jumalaa, joka käskee kunnioittamaan vanhempiaan johtaa automaattisesti siihen, että elämästä puuttuu todellinen siunaus.
Ihminen joka ei kunnioita vanhempiaan elää koko ajan kapinassa Jumalaansa kohtaan. Kapinallisuus taas johtaa aikanaan kaikkeen muuhun kuin hyvinvointiin ja siunaukseen. Tulee hetki, jolloin kapinoiva saa palkkansa, jossei tässä ajassa, niin sitten iankaikkisuudessa, joka on se todellinen elämä, joka kestää ja jossa jokainen Jumalan oma, saa kokea sanomatonta menestystä. On siis havaittava se, että se miten ihminen suhtautuu menneisyyteensä vaikuttaa suoraan siihen, minkälainen hänen tulevaisuutensa on. On siis mahdotonta olla Jumalalle kelpaava samalla kun kaiken aikaa kapinoi hänen tahtoaan vastaan. Joka taas kunnioittaa vanhempiaan kunnioittaa Jumalaa, joka siunaa jokaista, joka uskoo, että Jumala on ja palkitsee ne, jotka lähestyvät häntä.
Viimeisimmät kommentit