Me olemme kaikki törmänneet seurakuntadiakoniaan jossain muodossa. Osa meistä on ollut läsnä erilaisissa kerhoissa, vastaanotolla kertomassa vaikeuksistaan tai jopa ruokakassijonossa odottaen vuoroaan. Kokemukset diakoniasta saattaavat olla eri ihmisten kohdalla hyvinkin erilaisia. Osalle diakonia tarkoittaa elämän mielekkyyttä, osalle taas elämänsä katastrofin häpeällistä myöntämistä. En selvinnytkään itse, en onnistunut olemaan oman elämäni seppä tai jos olin, taoin sekundaa, jota ei kehtaa esitellä muille.
Mitä diakonia tarkkaan ottaen on, varsinkin jos asiaa tarkastelee Raamatun oman opetuksen näkökulmasta?
Diakonia alkuseurakunnassa
Alkuseurakunta, joka koki syntymänsä ensimmäisenä helluntaina, kohtasi jossain vaiheessa kysymyksen siitä, miten Jumalan seurakunnassa pidetään huolta niistä, joiden elämä oli köyhyyden kyllästämää. Seurakunta oli jakanut erilaisia avustuksia jo aiemminkin ennen kuin kysymys nousi todelllisesti koko seurakuntaa repiväksi riidaksi. Helleeniset uskovat epäilivät heprealaistaustaisia puolueellisiksi siinä, mitä tuli avustusten jakoon leskille ja köyhille.
Seurakunnan vanhimmat asettivat seitsemän Pyhällä Hengella täytettyä ja viisasta miestä huiolehtimaan siitä, että avustukset jaettaisiin ehdottoman tasapuolisesti, eikä etniseen taustaan liittyvää sorsimista enää tapahtuisi. Motiivina diakonien asettamiseen virkaansa ei ollut suinkaan se, että kirkolliskokous olisi todennut vähävaraisista huolehtimisen kirkon ydin tehtäväksi, vaan se, ettei ruuasta ja hoivasta riitely häiritsisi seurakunnan jumalanpalvelusta.
Ap.t. 6.:1. Niinä päivinä, kun opetuslasten luku lisääntyi, syntyi hellenisteissä nurinaa hebrealaisia vastaan siitä, että heidän leskiänsä syrjäytettiin jokapäiväisessä avunannossa. 2. Niin ne kaksitoista kutsuivat kokoon opetuslasten joukon ja sanoivat: ”Ei ole soveliasta, että me laiminlyömme Jumalan sanan toimittaaksemme pöytäpalvelusta. 3. Valitkaa sentähden, veljet, keskuudestanne seitsemän miestä, joista on hyvä todistus ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä, niin me asetamme heidät tähän toimeen. 4. Mutta me tahdomme pysyä rukouksessa ja sanan palveluksessa.”
Diakonia sai alkunsa siis seurakuntaa repivästä riidasta. Ratkaisu osoittautui kirkon historiassa merkittäväksi. Diakonien palvelualue tosin oli paljon laajempi kuin vain ruuan jakaminen, mikä käy ilmi muun muassa Filippuksen toiminnassa, jonka kautta herätys tuli ensimmäisen kerran Samariaan. Diakonit palvelivat evankeliumia tehtävänsä ja armoituksensa mukaisesti, joten köyhien avustaminen oli vain yksi osa kunkin henkilökohtaisesta palvelutehtävästä.
Kenelle apua annettiin?
Seurakunnan diakonia kohdistui seurakunnan jäseniin, joilla ei ollut kyseiseen maailman aikaan mahdollisuutta huolehtia omasta toimeentulostaan, eli leskiin ja orpoihin.
Lesket (yli 60-vuotiaat) ja orvot (pikkulapset) olivat molemmat ihmisryhmiä, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia huolehtia itse edes minimitoimeentulon hankkimisesta. Naisilla ei ollut mahdollisuutta työskennellä kodin ulkopuolella, joten ilman sukunsa tai muiden hyväntahtoisuutta heidän kohtalonansa oli nääntyminen. Aivan samoin oli orpojen kohdalla. Seurakunnan huolenpito, eli diakonia kohdistui siis vain niihin seurakunnan kastettuihin jäseniin, joilla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta edes selvitä hengissä kuin tuo hyväntekeväisyys.
Tärkeä puheenvuoro. Kyllä kirkkojen nykydiakoniassa on asioita pielessä verrattuna raamatulliseen diakoniaan.