Miten eroavat  toisistaan elävä ja kuollut usko? Otsikon kysymys saattaa hämmentää keskivertoa kadunkulkijaa ja aiheuttaa jopa vastakysymyksen, onko uskoa oikeasti useampaakin lajia? Useimmat luulevat eli olettavat tietävänsä, että minkälainen usko tahansa on pelastavaa, kunhan sen kohde on hyväksyttävä eli oikea, nimittäin Jeesus Kristus.

Kuten olen osoittanut artikkelissa : ”Mitä usko on?”, niin uskoa on myös muuta kuin pelastavaa laatua, jopa silloin, kun uskon kohde on oikea. Elävän ja kuolleen uskon tärkein ero on siinä, että elävä usko on Pyhän Hengen vaikuttamaa ja aikaan saamaa. Usko on yksinkertaisimmillaan Pyhän Hengen elämää uskovan omassa hengessä. Pyhän Hengen vaikuttama usko joka kohdistuu aina Jeesukseen Kristukseen ilmenee kuten elämä yleensäkin, toimintana. Toiminta, josta on kyse on aina sellaista, että se on Jumalan oman olemuksen mukaista. Se on siis toimintaa, joka ilmentää hengen hedelmää (Gal 5:22) sekä syvää kuuliaisuutta ja rakkautta Jumalaa ja hänen sanaansa kohtaan.

Gal 5: 22. Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.
23. Sellaista vastaan ei ole laki.

Kuollut usko

Kuolleeksi uskoksi nimitetään usein uskoa, joka asuu kansanomaisesti sanottuna pääkallossa. Se on uskoa, joka perustuu älyllisesti omaksutun tiedon totena pitämiseen. Tällainen usko voi vaikuttaa ihmisessä hyvinkin voimakasta harrastuneisuutta kristilliseen hartaudenharjoittamiseen, joka ilmenee useimmiten voimakkaana pitäytymisenä rituaaleihin ja traditioihin. Kuollut usko ilmentää Jumalallisen elämän puutetta samaan aikaan kun ihminen harjoittaa ulkoisesti kristillisperäistä uskonnollisuutta.

Kuollut usko on yksikertaisimmillaan uskoa, joka ei ole Pyhän Hengen vaikuttamaa. Se perustuu johonkin muuhun, kuten esimerkiksi älylliseen viehtymykseen tai perinteen noudattamiseen ja isien kunnioittamiseen. Kuolleeseen uskoon liittyvä fundamentalistinen eli perusteisiin pitäytyvä asenne on useimmiten hyvin jyrkkä ja laillinen. Fariselaisessa muodossa se on oman vanhurskauden rakentamista eli pyrkimystä saavuttaa Jumalan hyväksyntä oman onnistuneen ja esimerkillisen elämän kautta ohi Jeesuksen Kristuksen tarjoaman sovituksen. Ilmeneepä kuollut usko sitten liberaalina suvaitsevaisuutena tai fundamentalistisena ahdasmielisyytensä on se joka tapauksessa uskoa, joka on lähtöisin ihmisestä itsestään eikä Jumalan Hengestä. Paavali kuvaa kuolleen uskon hedelmää seuraavasti:

2. Tim 3: 1. Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja.
2. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita,
3. rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä,
4. pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia;
5. heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Senkaltaisia karta.

Elävä usko

Elävä usko on siis Pyhän Hengen vaikuttamaa rakkautta Jeesukseen Kristukseen ja hänen erehtymättömään sanaansa, joka ilmenee jokapäiväisessä elämässä jatkuvana kuuliaisuutena sekä luottamuksena Jumalaan ja hänen sanaansa.  Elävä usko on uskoa, joka ojentautuu sen mukaan, mitä ei voi nähdä. Elävä usko on siis toimimista uskon varassa ainoana perustana ilmoitustotuus, johon se luottaa lujasti, kuten Heprealaiskirjeen 11. luvun alku opettaa. Se ei tarvitse näkemistä toimiakseen, se tuo näkymättömät nähtäviksi toimintansa kautta. Elävä usko tekee ihmiselle mahdolliseksi ottaa vastaan Jumalan armo ja rakkaus kaikessa väkevyydessään riippumatta siitä, miten vajavaiseksi uskova kokee itsensä.

Hepr 11: 1. Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.

6. Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.